Väkivallan kohtaaminen hoitotyössä voi olla tabu, mutta se voi olla myös asia, joka mielellään sivuutetaan tai vaihtoehtoisesti väkivalta voidaan jopa nähdä kuuluvan osaksi hoitotyötä. Nämä kaikki seikat ovat varmasti osasyy siihen, miksi väkivallan todellista ilmenemistä hoitotyössä on vaikea arvioida. Väkivaltaa kuitenkin ilmenee hoitotyössä yhä enemmän ja sen ilmenemistä on tutkittu jokseenkin paljon psykiatrisen osastohoidon näkökulmasta, mutta tutkimukset ovat osoittaneet, että väkivaltaa työssään kohtaavat myös esimerkiksi ikääntyneiden tai kehitysvammaisten parissa työskentelevät sekä ensihoidon ja päivystyksen henkilökunta. Hoitohenkilökunnan työssään kohtaaman väkivallan tekijänä on useimmiten potilas, mutta tekijä voi olla myös esimerkiksi potilaan läheinen tai jopa työkaveri tai esimies. Useimmiten kohdattu väkivalta on verbaalista väkivaltaa, mutta valitettavasti myös fyysistä väkivaltaa tai vähintäänkin sen uhkaa esiintyy. Väkivallan seuraukset voivat olla moninaisia ja ne voivat vaihdella fyysisistä vammoista henkisiin traumoihin. Fyysistä vammoista toipuminen on suhteellisen nopeaa ja keskimäärin ruhjeiden, esimerkiksi mustelmien, paraneminen voi viedä viikosta pariin. Kuitenkaan huomioimatta ei voi jättää sitä tosiasiaa, että vakavat fyysiset vammat voivat parantua hitaasti ja jättää jälkeensä pysyviä, toiminnallisiakin vaurioita. Myös psyykkisistä vaurioista toipuminen on pitkä prosessi, ja jotkut työssään väkivaltaa kohdanneet voivat vielä vuosienkin jälkeen kärsiä esimerkiksi väkivallan seurauksena syntyneistä pelkotiloista, jotka voivat haitata niin työntekoa kuin henkilökohtaista elämänlaatua. Työssä koettu, toistuva väkivalta voi johtaa jopa työuupumukseen tai ammatinvaihtoon. Huomionarvoista on myös se, että erityisesti psykiatrisessa hoitotyössä väkivalta, oli se sitten fyysistä tai psyykkistä, voi olla haitallista hoitosuhteelle. Hoitosuhteen vaarantuminen puolestaan vaikuttaa hoidon laatuun, jonka heikkeneminen on taas puolestaan yhteydessä hoidon vaikuttavuuteen ja kustannuksiin. Väkivalta hoitotyössä ei siis ole vain tapahtuma hoitajan ja väkivallan tekijän välillä, vaan sillä on monestakin näkökulmasta syvempi merkitys, jota ei tulisi unohtaa.
Tutkimuksissa vähemmälle huomiolle on jäänyt se, mitä väkivallan kohtaaminen oikeastaan merkitsee hoitajalle ja mitkä tekijät vaikuttavat väkivallan kohtaamisesta syntyvän kokemuksen muodostumiseen. Jos kohtaamista tarkastellaan ilmiönä, siinä keskeistä ovat vuorovaikutus ja tämän vuorovaikutussuhteen sisäiset tapahtumat. Jos puolestaan kokemusta tarkastellaan käsitteenä, voidaan kokemus ymmärtää tietoisuuden sisältönä, joka on muodostunut aistihavaintojen, oppimisen tai ulkoisen ärsykkeen synnyttämänä subjektiivisena reflektiona. Näin ollen myös kohtaamisista muodostuu kokemuksia, ja tämän kautta tulisi myös tarkastella hoitotyössä kohdatusta väkivallasta syntyneen kokemuksen muodostumista ja siihen liittyviä yksilölähtöisiä tekijöitä. Omassa väitöstutkimuksessani tarkastelen työhyvinvointia, työssä kohdattua väkivaltaa ja sen psyykkisiä seurauksia sekä työssä kohdatun väkivallan ja työhyvinvoinnin välistä yhteyttä psykiatrisen avohoidon näkökulmasta. Oman tutkimukseni tulokset tukevat tätä kokemuksen ja sen muodostumisen syvempää tutkimista ja ymmärtämistä, sillä tutkimuksestani saatujen tulosten valossa psykiatrisessa avohoidossa työskentelevät kohtaavat niin sisäisen kuin potilaiden taholta ilmenevän väkivallan sekä työhyvinvoinnin näkökulmasta monia erilaisia haasteita ja kuormittavia tekijöitä, joihin he reagoivat kuitenkin eri tavoin.
On totta, että potilaan taholta tulevaa väkivaltaa ei voida hoitotyössä täysin estää tai poistaa. On siis syytä pohtia millä keinoin hoitohenkilökuntaa voitaisiin tukea, jotta mahdollisen väkivallan kohtaamisesta ei muodostuisi työhyvinvointia ja henkilökohtaista elämää rajoittava kokemus ja kuinka työntekijöiden yksilöllisyys voitaisiin tässä huomioida. Tulevaisuudessa tulisi siis kiinnittää yhä enemmän huomiota siihen, että väkivalta -oli se sitten potilaiden taholta tulevaa tai sisäistä- on kohtaajalleen yksilöllinen kokemus, joka muodostuu erilaisten tekijöiden summana, ja jolla voi olla hyvin kokonaisvaltaisia työhyvinvointiin sekä elämänlaatuun vaikuttavia seurauksia. Sisäisen väkivallan ehkäiseminen ja nollatoleranssin tavoitteleminen sen suhteen ovat sen sijaan mahdollisia. Nämä edellyttävät, että työpaikoilla kiinnitetään huomiota asialliseen ja toista kunnioittavaan käytökseen sekä avoimen ja luottamuksellisen työilmapiirin luomiseen ja erityisesti sen ylläpitämiseen, sillä tutkimukset ovat osoittaneet, että työyhteisön avoimuus, keskinäinen luottamus sekä hyvä yhteishenki lisäävät työyhteisön hyvinvointia ja auttavat jaksamaan raskaassakin työssä. Lisäksi työyhteisöissä tulee olla riittävät valmiudet ja osaaminen puuttua potilaiden taholta tulevan väkivallan lisäksi myös työyhteisön sisäiseen väkivaltaan sekä jokaisen työntekijän tulisi kyetä pohtimaan sitä, mitä itse tuo työpaikalle sinne saapuessaan. Lisäksi hoitotyössä tulisi panostaa näyttöön perustuvien menetelmien implementointiin väkivallan ehkäisemiseksi ja vähentämiseksi psykiatrisen hoitotyön lisäksi myös muilla hoitotyön aloilla. Toisaalta olisi tärkeää, että väkivaltaisen ja aggressiivisen potilaan kohtaamiseen panostettaisiin entistä monimuotoisemmin jo sairaanhoitajien ja lähihoitajien koulutuksessa, sillä jokaisella ammattiin valmistuvalla tulisi olla riittävät tiedolliset ja taidolliset valmiudet kohdata tällainen potilas. Lisäksi työpaikoilla tulisi huolehtia siitä, että jokainen väkivaltainen tilanne tai sen uhka raportoitaisiin systemaattisesti, jotta väkivallan ilmenemisen yleisyydestä voitaisiin puhua oikeilla luvuilla.
Jenni Konttila TtM, TtT- koulutettava Oulun yliopisto / Hoitotieteen ja terveyshallintotieteen tutkimusyksikkö