Suuri osa meistä käyttää erilaisiin fyysisiin ja psyykkisiin oireisiin joko ilman reseptiä saatavia tai lääkärin määräämiä tarvittavia lääkkeitä. Kotioloissa ihmiset päättävät itse, milloin he näitä lääkkeitä ottavat. Väitöstutkimuksessani kiinnostuksen kohteena on se, miten tarvittavien lääkkeiden tarpeen arviointi ja käyttö tapahtuu sairaalassa, jossa kaikki lääkkeet ovat lukkojen takana potilaan tavoittamattomissa. Tutkimuksessani olen selvittänyt, miten potilaan osallisuus toteutuu tarvittavan lääkehoidon suunnittelussa ja toteutuksessa.
Potilaan osallisuus on tuttu käsite terveydenhuoltoa koskevasta lainsäädännöstä ja suosituksista. Osallisuudesta on tehty myös ansiokasta tutkimusta. Tästä huolimatta osallisuuden määrittely on edelleen vakiintumatonta ja sen merkitykset vaihtelevat niin tilanteen kuin määrittelijänkin mukaan. Sekä potilaat että terveysalan työntekijät tunnistavat potilaan osallisuuden tärkeyden, ja tutkimustieto on osoittanut sen myönteiset vaikutukset yksilöihin ja hoidon laatuun. Osallisuus voi kuitenkin helposti jäädä retoriikan tasolle, ja sen toteutuminen hoitotyön käytännöissä on tutkimusten mukaan edelleen puutteellista.
Potilaan hoito ei luonnollisesti koskaan tapahdu potilaasta irrallaan ja näin ajatellen potilaat ovat aina jollakin tavalla osallisina hoitoonsa. Hoidossa mukana oleminen ei kuitenkaan takaa osallisuuden kokemusta. Potilaan osallisuus merkitsee potilaan aktiivista roolia, hänen asiantuntijuutensa arvostamista ja yksilöllisten näkemystensä huomioimista, yhteistä neuvottelua erilaisista hoitovaihtoehdoista ja jaettua päätöksentekoa. Osallisuuden toteutumiseen vaikuttavat potilaan motivaatio ja kyvyt, mutta myös henkilökunnan toiminta osallisuuden estäjinä tai mahdollistajina. Psykiatriset potilaat on todettu osallisuuden suhteen erityisen haavoittuvaksi ryhmäksi. Mielen sairaudesta johtuvat toimintakyvyn vajeet, akuutit psyykkiset oireet sekä tahdosta riippumatta toteutettu hoito luovat haasteita potilaan ja ammattilaisten yhteistyöhön. Lisäksi psykiatrisessa hoitotyössä pitkään vallinnut paternalistinen toimintakulttuuri on jäänyt kaikumaan psykiatrisiin sairaaloihin. Tutkimusten mukaan ammattilaiset epäröivät antaa vastuuta potilaille ja päätöksenteossa korostuu ammattilaisten näkemys potilaan hyvästä.
Keräsin tutkimusaineistoni oikeuspsykiatrisessa sairaalassa, jossa hoidetaan mielen sairaudesta johtuvan syyntakeettomuuden vuoksi tuomitsematta jätettyjä rikoksen tekijöitä sekä potilaita, joiden hoito muissa sairaaloissa olisi liian vaikeaa tai vaarallista. Kunnallisesta psykiatrisesta sairaalahoidosta poiketen hoitoajat kestävät tavallisesti useita vuosia. Lääkehoito on keskeinen osa potilaiden kokonaisvaltaista hoitotyötä. Tutkimuksessani osallistujat korostivat sitä, että toisin kuin säännöllinen lääkitys, tarvittaessa annettava lääkehoito on potilaille vapaaehtoista. Osallisuuden näkökulmasta tarvittava lääkehoito on mielenkiintoinen tutkimuskohde, sillä niiden käyttö perustuu jokaisessa yksittäisessä tilanteessa potilaan tai hoitajan arvioon lääkkeen tarpeesta sekä päätöksentekoon lääkkeen annostelusta.
Tutkimusmatkani aikana olen toistuvasti palannut omiin työkokemuksiini hoitajana. Vuosituhannen alkupuolella pääsin vastaavana sairaanhoitajana mukaan yksikköni laatutyöhön. Eittämättä laadukasta hoitotyötä tekeville ammattilaisille oli vaikeaa nimetä toimintaa ohjaavia arvoja ja periaatteita, ja tunnistaa, miten nämä toteutuvat erilaisissa hoitotyön toiminnoissa. Tämän vuoksi näen tärkeänä, että hoitotieteellisessä tutkimuksessa lähestytään hoitotyötä ohjaavia periaatteita paitsi käsitteellisesti myös hoitotyön käytäntöjen näkökulmasta. Oman tutkimukseni toivon ja uskon tuottavan käytännön hoitotyölle merkityksellistä tietoa osallisuuden moniulotteisuudesta tarvittaessa annettavan lääkehoidon prosesseissa. Osallisuus ei ole mustavalkoinen joko-tai -ilmiö vaan pikemminkin jatkumo, jossa optimaalisin osallisuuden aste määrittyy tilannekohtaisesti. Tutkimukseni tuottamaa tietoa voidaan hyödyntää kehitettäessä oikeuspsykiatrista hoitoa vastaamaan yhä paremmin potilaslähtöisen hoidon suosituksia.
Muistan ensimmäisissä ohjauskeskusteluissa saamani neuvon siitä, että väitöstutkimuksen aiheen pitää olla itselle niin kiinnostava, että se motivoi tutkijaa koko pitkän prosessin ajan. Potilaan osallisuus on kiinnostanut minua sekä hoitajana että hoitotieteilijänä. Olin kuitenkin helposti kyllästyvänä ihmisenä varautunut siihen, että tuskastun aiheeseen kuin aiheeseen ja vien tutkimukseni maaliin asti periksiantamattomuuteni motivoimana. Nyt olen havahtunut siihen, että maaliviiva häämöttää eikä kyllästymistä olekaan tapahtunut. Uskon tämän johtuvan siitä, että näiden viiden vuoden aikana olen kolmen tutkimusvaiheen kautta saanut siirtyä tarkastelemaan tutkimusaihetta aina uusista näkökulmista.
Kirsi Hipp TtM, TtT-opiskelija, projektitutkija Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos