Oma lapsuusmuisto monen vuoden takaa; isosiskoni parhaansa mukaan opettaa minulle matematiikan perusteita ja minä keskityn täysillä – auringonkukan siemenien avaamiseen ja syömiseen. Tämä muisto kuvaa hyvin silloista suhdettani opiskeluun – maailmassa on monta niin paljon mielenkiintoisempaa asiaa ja varsinkin sellaisia, joissa ei tarvitse istua paikallaan. Tarinan perusteella ei ole yllätys, että siskostani tuli opettaja (ja erinomainen sellainen), mutta se on erittäin suuri yllätys, että minusta tuli väitöskirjatutkija. Miten tässä näin kävi, sitä ihmettelen edelleen itsekin.
Valmistun vuonna 1996 terveydenhoitajaksi monipuoliseen ammattiin, jossa sai olla ihmisten kanssa ja auttaa heitä – ihan minun juttuni. Taisi yläkoulun kaverit tietää sen jo minua aiemmin, kun kirjoittivat ”kaverikirjaan” minusta kuvauksen: ”auttaa aina muita, vaikkei aina tarviskaan.” Terveydenhoitajan työtä tehdessä aloin yhä useammin kyseenalaistamaan omaa toimintaani, pohtimaan, miksi asiakkaat reagoivat tietyissä tilanteissa hyvinkin eri lailla. Esimerkkinä vanhemmat, jotka tulivat neuvolaan luokseni ja jos otin puheeksi lapsen nousseen painon, osa vanhemmista jopa suuttui. Olin hämmentynyt, minähän vain yritin auttaa. Mitä ja missä teen väärin, onko tämä oikeasti vaikuttavaa työtä – näitä asioita tuli pohdittua paljonkin. Tämä sai lähtemään hakemaan vastauksia ja pääsin opiskelemaan terveystieteiden maisteriksi. En tiedä sainko vastauksia, mutta ehdottomasti ymmärrystä ihmisten käyttäytymisestä, vaikuttavasta hoitotyöstä. Ja ne eri teoriat, joita olin pitänyt irrallisina käytännön työstä, alkoivatkin näyttäytyä ihan eri valossa, kun ne kiinnitti aiempiin asiakaskokemuksiin.
Sitten pääsin unelmatyöhöni, Sydänliittoon kehittämään lapsiperheiden elintapaohjausmenetelmää, Neuvokas perhettä. Koko ajan kehittämisen ohella huomasin kaipaavani lisää tietoa ja ymmärrystä vanhempien kokemuksista lapsen lihavuuteen liittyen. Sitä tietoa en löytänyt ja koin, että sille on tarve, jotta voimme vielä paremmin kehittää terveydenhuollon ohjausta ja tukea perhelähtöiseksi. Odottelin, että joku aiheesta innostuisi ja vinkkailinkin sitä potentiaalisille tahoille, kunnes yhtäkkiä tajusin, että kyllähän minäkin aihetta voisin tutkia, kiinnostusta ja motivaatiota minulta kyllä löytyy.
Nyt olen saanut kolmen vuoden ajan perehtyä vanhempien kokemuksiin liittyen oman lapsen lihavuuteen väitöskirjan puitteissa. Matkaa on vielä jäljellä, mutta jo nyt monet asiat ovat ilahduttaneet tai yllättäneet väitöskirjaprosessissa.
- Itsestä voi löytää uusia puolia. Väitöskirja on maraton, ei pikamatka. Kärsimättömälle ihmiselle todellinen mahdollisuus kehittää luonnettaan.
- Väitöskirjan tekeminen on jännittävää. Artikkelien julkaiseminen on mielenkiintoinen prosessi, josta ei puutu jännitystä, draamaa tai välillä jopa huonoa huumoria.
- Aito ilo toisen puolesta. Jos tulee mutkia matkaan, aina saat tukea ja apua muilta väitöskirjatutkijoilta. Yhdessä iloitaan toistemme onnistumisista ja vertaistuki näyttäytyy sen parhaassa muodossa.
- Ohjauksen merkitys. Ohjaajien valinta on usein hieman tuuripeliä, ja tässä lotossa itse olen saanut seitsemän oikein. Parempaa tukea ja ohjausta en olisi voinut saada.
Entä mitä tässä kohtaa opintoja uskon, että väitöskirjani voi tuoda uutta lasten lihavuudesta ymmärtämiseen.
- Puhe lihavuudesta ja lasten lihavuudesta on edelleen hyvin yksilökeskeistä ja vanhemmuudessa onnistumisen mittari. En usko, että lasten lihavuutta ratkaistaan vanhempia vastuuttamalla, vaan rakentamalla yhteiskuntaa enemmän siihen suuntaan, että hyvien arkivalintojen tekeminen on tehty helpommaksi meille kaikille. Tarvittaessa perhe saa tukea siihen, mihin he sitä kokevat tarvitsevansa, eikä siihen, mitä me ammattilaiset oletamme perheen tarvitsevan.
- Lasten lihavuutta ei voi yksinkertaistaa tai yleistää vain liikunnan tai ruokailun tasolle. Niillä on tärkeä merkitys, mutta jokaisen lapsen ja vanhemman taustalla on hyvin erilaisia tarinoita. Jo nyt olen kuullut vanhempien puhuvan kiusaamisesta, jaksamisesta, lapsen persoonasta, vanhemman omasta keho- ja ruokasuhteesta, yhteiskunnan rakenteista, pelaamisesta, eri elämäntilanteista…listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Emme tee perheille oikeutta yrittämällä luoda yleistyksiä tai tekemällä oletuksia, mitä lapsen painonnousun taustalla on. Jokaisella vanhemmalla on oikeus kertoa oma tarina ja siihen yhdessä etsiä juuri sille perheelle sopivat ratkaisut.
- Meillä jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa lasten lihavuuteen. Tehdään se pohtimalla omia arvoja ja asenteita liittyen (lasten) lihavuuteen ja vahvistamalla kohtaamiemme vanhempien kokemusta riittävän hyvänä vanhempana.
On monta syytä lähteä tekemään väitöskirjaa. Itseni ja luonteeni tuntien, minulle tärkein motivaattori oli aihe, johon koin suunnatonta kiinnostusta, ja itse aiheen merkitykselliseksi. Kun oikeasti halutaan löytää keinot, joilla auttaa perheitä, joissa lapsen paino on noussut, meidän on kuultava lapsen vanhempia. Heidän tarinansa vahvistavat sitä, mihin itse uskon terveyden edistämisessä muutenkin; jokaisella on oikeus kokea onnistumista, tulla kuulluksi ja saada itse päättää, mikä omassa tilanteessa vie eteenpäin.
Terhi Koivumäki
Väitöskirjatutkija
Tampereen yliopisto
terhi.koivumaki@tuni.fi
Twitter k_terhi