Olemme tottuneet siihen, että ensihoitopalvelu on saatavilla ympäri vuorokauden. Olemmeko tottuneet siihen, että ensihoidon tehtävistä 60 % on nykyisin ei-kiireellisiä tehtäviä, eli hätäkeskuksen riskinarvioinnin jälkeen C-/D-tehtäviä. Ensihoitajien tekemän hoidon tarpeen arvioinnin jälkeen näistä potilaista 40 % ei ole tarvinnut jatkohoitoa päivystyksessä vaan on voinut jäädä kotiin. Jokaisella paikkakunnalla on ensihoidon potilaita, joiden luona kotona käydään jopa 20 kertaa kuukaudessa.
Olisiko nyt sopiva hetki, luotaessa hyvinvointialueiden strategioita, hyödyntää maailmalla vuosikymmeniä toiminutta ja muutamissa sairaanhoitopiireissä Suomessakin toteutettua yhden terveydenhuollon ammattilaisen hoidon tarpeen arviointi – yksiköitä. Käytän tästä terveydenhuollon yksiköstä yleisnimitystä alue-ensihoitoyksikkö (community paramedicine -unit). Maailmalla näissä yksiköissä toimivat lisäkoulutetut ensihoitajat. Jos yksikön terveydenhuollon ammattilainen on joku muu lisäkoulutettu terveydenhuollon ammattilainen yksikköä nimitetään MIH-yksiköksi (Mobiled Integrated Health Care -unit).
Kun lisäresursseja on tarvittu pandemian vuoksi tai kun matka sairaalaan tai lääkärin luo on ollut erittäin pitkä, ensihoitajia on täydennyskoulutettu toteuttamaan ei-kiireellistä hoidon tarpeen arviointia tiiviissä yhteistyössä toimintamallin vastuulääkärin kanssa. Nämä alue-ensihoitajat ovat toimineet lisäreservinä korona-puhelimessa, pitkäaikaissairaiden henkilöiden tarkastuksissa ja palliatiivisen potilaan hoidon toteuttajina.
Väitöstutkimuksessani perehdyin maailmalla vuosikymmeniä toimineisiin Community paramedicine (alue-ensihoidon) malleihin. Mallien ydinkomponentteja ovat paikkakuntakohtainen tarvearviointi, moniammatillinen toimintaverkosto, potilaskohtainen ennaltaehkäisevä toiminta ja hankkeiden lopputuloksena tavoiteltu taloudellisuus ja potilaiden tyytyväisyys. Nämä alue-ensihoitomallit ovat toimineet tukitoimintoina kotihoidon ja kotisairaanhoidon ammattilaisille. Alue-ensihoidon ohjelmat ovat jakautuneet terveysklinikka ohjelmiin, perusterveydenhuollon ennaltaehkäiseviin ohjelmiin ja sairaalajakson jälkeisiin ohjelmiin. Alue-ensihoitajilla on ollut käytössä ensihoitopotilaan hoidon tarpeen arvioinnissa käytetyn perusvälineistön (EKG-monitori/defibrillaattori, hoitovälineistö) lisäksi vierianalytiikka laitteet. He ovat voineet joko konsultoida hankkeeseen perehtynyttä vastuulääkäriä tai kirjoittaneet lähetteen lääkärin vastaanotolle, päivystykseen, erityispoliklinikoille esim. diabetes- tai mielenterveyshoitajalle. Näin on pystytty vähentämään ensihoidon akuuttiyksiköiden ja päivystyspoliklinikoiden tehtäväruuhkaa, ja potilaiden raskaita päiväretkiä erikoissairaanhoidon päivystyksiin.
Suomessa lähes samanlaisia malleja ovat liikkuvien sairaanhoitajien yksiköt esim. Helsingin LiiHo ja Espoon LiiSa tai sairaanhoitajan/ensihoitajan yksiköt kuten SiunSoten yhden henkilön -yksikkö, Lappeenrannan sairaala olohuoneessa—yksikkö, ja Etelä-pohjanmaan alue-ensihoito yksikkö. Yhteistä näille kaikille on, että kokenut terveydenhuollon ammattilainen (ensihoitaja tai sairaanhoitaja) joko käy potilaan luona tai soittaa tälle, arvioiden potilaan hoidon tarvetta. Tutkimieni alue-ensihoitajien tehtävistä 34 % oli puhelimitse tehtyjä hoidon tarpeen arviointi tehtäviä. Tavallisimpia hoitotoimenpiteitä olivat kontrolliverinäytteiden ottaminen, erilaiset potilaan katetrihoitoihin liittyvät toimenpiteet, lääkehoidon tarkistukset tai jatkohoidon järjestelyt potilaan omalle lääkärille perusterveydenhuoltoon.
Uudenlaisen hoitopalvelun toteuttaminen sisältää aina ennakoivia toimenpiteitä ja haasteita. Sosiaaliset haasteet ovat liittyneet lähinnä terveydenhuollon ammattikuntien sisäiseen epätietoisuuteen ja huhuihin, mitä alue-ensihoitajat tekevät, mitä kuuluu heidän vastuisiinsa ja velvollisuuksiinsa. Poliittiset haasteet ovat liittyneet toiminnassa tarvittavien työkalujen kehittämiseen kuten potilastietojärjestelmien ja hoitokontaktien korvausperusteiden parantamiseen tai potilaan hoidon jatkuvuuteen liittyviin jatkohoitomahdollisuuksiin.
Tutkin kolmen sairaanhoitopiirin alueella jo muutaman vuoden ajan toteutettuja alue-ensihoito yksiköitä. Yksiköt saivat tehtävät hätäkeskukselta, kotihoidolta, palvelutaloilta, kotiutushoitajilta, ensihoidon akuuttiyksiköiltä, poliisilta tai turvapuhelinpäivystäjiltä. Alue-ensihoitajan hoidon tarpeen arvioinnin jälkeen 67.6 % potilaista ei tarvinnut ambulanssi siirtoa päivystykseen, vaan voivat jäädä kotiin.
Kansainvälisten mallien vertailun, suomalaisten kolmen mallin koottujen tietojen ja alue-ensihoitajien toimintaa yli 300 tuntia havainnoituani, keräsin haastattelemalla sekä alue-ensihoitajien että heidän yhteistyökumppaneiden kokemuksia alue-ensihoito mallista. Alue-ensihoitajan asenne tulee olla kohdallaan siirtyessään akuuttiyksiköstä pitempiaikaista ratkaisua hakevaksi terveydenhuollon edustajaksi. Ajattelun tulee siirtyä ”seuraavalle tasolle” lainatakseni haastateltujen kommentteja. ”On haastavaa löytää ratkaisua ei vain tähän päivään vaan vielä huomiselle ja tarvittaessa vieläkin pitemmälle ajanjaksolle”; kommentoi useampi alue-ensihoitaja.
Osatutkimusten jälkeen käytin apuna Valentijn (2013) kehittämää Sateenkaari-mallia, jotta arvokkaat tulokset neljästä näkökulmasta saatiin koottua yhteen. Sateenkaari-mallin mukaan toiminta voidaan jakaa: makro-, meso- ja mikro tasoille. Makro- eli systeemitasolla tuotetaan hoitomallin perustyökalut eli kansallinen ja turvallinen tiedonkulku (potilastietojärjestelmien kehittäminen eri toimijoiden välillä) ja toiminnan taloudelliset edellytykset (korvausperusteiden kohdentuminen hoidon sisällön mukaan eikä pelkästään ajokilometreinä). Systeemitaso rakentaa mittarit toiminnan laadun ja taloudellisuuden seuraamiseksi sekä ohjeistaa alueellisen palvelutarpeen kartoittamisen. Toiminnan kohteena voivat olla erityispotilasryhmät (diabetesta tai munuaissairauksia sairastavat henkilöt, päihdeasiakkaat, juuri kotiutuneet, ensihoitopalvelun ja päivystysten toistuvaispotilaat jne.) Hyvinvointialueen palvelutarpeen kartoituksen jälkeen analysoidaan ne riskit siihe, että potilas ei päätyisi väärään paikkaan väärään aikaan.
Meso-tasolla tarkastellaan toimintaa sekä organisaation että ammattilaisten näkökulmasta. Alue-ensihoito edellyttää ennakoivaa ja monialaista työryhmää sekä aktiivista tiedottamista ja toiminnan markkinointia, jotta väärät huhut ja ennakkoluulot eivät tyrehdytä toimintaa heti alkumetreillä. Työryhmä tarvitsee toimivat kanavat pystyäkseen rakentamaan hoitopolkuja kyseisen hyvinvointialueen sote-palveluiden tarjoajien kesken. Meso-tason toiminnalla haetaan niitä synergiaetuja, joita toisten toiminnan tunteminen, ja ketterien hoitopolkujen rakentaminen yhteiselle asiakkaalle voivat tuottaa.
Mikro-taso käsittää varsinaisen potilaan hoidon ja hänen läheistensä voimavarojen eli palvelun tarpeen arvioinnin. Toiminta edellyttää toteuttajalta vankkaa kokemusta terveydenhuollosta, oikeanlaista asennetta, toimintaedellytyksiä ja yhteyspintoja potilaan hoidon tarpeen arvioinnin ja pitempiaikaisen jopa ennakoivan jatkohoidon järjestämiseksi.
Kotiin viedyn, ei-kiireellisen hoidon ja ennakoivan palvelutarpeen arvioinnin ammattilaisten aika on nyt, tähän kehitysvaiheeseen tutkimukseni tulokset tarjoavat työkaluja. Tutkimani alueellinen, moniammatillinen, ennaltaehkäisevä hoitomalli on askel kohti integroitua hoidon tulevaisuutta, minkä tavoitteena on perhekeskeisyys, pitkäkestoisuus ja taloudellisuus.
Tuija Rasku,
väitteli 11.3.2022 Tampereen Yliopistossa ja työskentelee Tampereen ammattikorkeakoulussa ensihoidon lehtorina.
(Kuva: Ville Rasku)