Tehdään aluksi yhdessä pieni mielikuvavierailu muistisairaiden henkilöiden hoitokotiin.
Avaamme hoitokodin oven ja meitä vastaan tulee hätääntyneen oloinen, iäkäs naishenkilö. Hän kävelee levottomana ja ahdistuneena hoitokodin käytävillä, kokeillen jokaista ovea. Hän sanoo meille ”minun pitää päästä kotiin, mistä pääsen kotiin, lapset odottavat jo minua.” Hänen hengityksensä kiihtyy ja ahdistus tuo kyyneleet silmiin. Huoli lapsista on todellinen. Kuulemme, kuinka hoitaja ohjaa levotonta naishenkilöä: ”Tyyne, tule tänne istumaan muiden seuraan.”
Mutta Tyyne jatkaa vaeltamistaan, toistaen ”pitää päästä kotiin”. Hän kokeilee ulko-ovea, joka on kuitenkin lukossa.
Tämä kuvitteellinen tilanne on hyvin usein todellinen ja arkipäivää useassa muistisairaiden henkilöiden hoitokodissa. Tietämättäni tulevasta väitöskirjatutkimuksestani, olen luultavimmin tehnyt jonkinlaista taustatyötä tutkimusaiheeseeni jo 26 vuotta sitten, ollessani harjoittelussa vanhainkodissa. Alussa kuvailemani tilanne oli todellista ja on sitä edelleen. Näiden vuosien aikana olen toiminut sairaanhoitajana ja hoitotyön opettajana. Väitöstutkimukseni tarkoituksena oli kuvata hoitohenkilökunnan haasteelliseksi kokeman käyttäytymisen esiintyvyyttä, hoitohenkilökunnan toimintatapoja ja osaamista sekä koulutusintervention vaikutusta näihin muistisairaiden henkilöiden tehostetussa palveluasumisessa.
Väestö, niin Suomessa kuin muualla maailmassa, ikääntyy nopeasti. Tämän myötä muistisairaiden henkilöiden lukumäärä kasvaa voimakkaasti. Muistisairaudet ovat tärkein ikääntyneiden pitkäaikaista avuntarvetta aiheuttava sairausryhmä. Kolmella neljästä pitkäaikaishoidossa olevasta henkilöstä on muistisairaus ja heistä suurimmalla osalla tiedonkäsittely- ja toimintakyky ovat heikentyneet vakavasti.
Muistisairaudet heikentävät muistia, tiedonkäsittelyä sekä muita ajatustoimintoja. Näiden lisäksi muistisairaan henkilön käyttäytymisessä voi ilmetä muutoksia, jotka läheiset ja hoitohenkilökunta voivat kokea haasteellisiksi. Muistisairaan henkilön käyttäytymisen muutokset voivat ilmetä esimerkiksi levottomuutena, vaelteluna, ahdistuneisuutena ja huuteluna, aiheuttaen pahoinvointia myös muistisairaalle itselleen. Näin ollen muistisairaiden hoitotyö vaatii hoitohenkilökunnalta erityisosaamista, jota voidaan täydennyskoulutuksen avulla kehittää. Hotus-hoitosuositus vuodelta 2019 tuo esille, että hoitohenkilökunnan tulisi ylläpitää osaamistaan liittyen muistisairauksiin, muistisairaiden erityispiirteisiin ja muistisairaan päivittäistoiminnoista suoriutumista tukeviin lääkkeettömiin menetelmiin. Tämän vuoksi tarvitaan tutkimusta ikääntyneiden hoitotyöhön kehitettyjen interventioiden vaikuttavuudesta.
Väitöstutkimus koostui kolmesta osatutkimuksesta ja tutkimuksessa koeryhmässä olevan hoitokodin henkilökunta sai täydennyskoulutuksen. Kontrolliryhmässä olevan hoitokodin henkilökunta toteutti hoitotyötä ilman vastaavaa täydennyskoulutusta. Tutkimuksen seuranta-aika oli yksi vuosi.
Ensimmäisessä osatutkimuksessa kuvattiin systemaattisen kirjallisuuskatsauksen avulla aikaisempia koulutusinterventioita. Toisessa osatutkimuksessa selvitettiin koulutusintervention suunnittelua varten hoitohenkilökunnan haasteelliseksi kokeman käyttäytymisen esiintyvyyttä, hoitajien toimintatapoja ja osaamista muistisairaiden hoitotyössä. Toisessa osatutkimuksessa selvitettiin myös koeryhmän hoitohenkilökunnan tarpeita koulutusintervention sisällön suhteen. Kolmannessa osatutkimuksessa arvioitiin koulutusintervention vaikutusta hoitohenkilökunnan haasteelliseksi kokeman käyttäytymisen esiintyvyyteen sekä hoitajien toimintatapoihin ja osaamiseen haasteellisissa tilanteissa. Aineisto kerättiin kyselylomakkeilla ennen koulutusinterventiota ja kolme sekä 12 kuukautta koulutusintervention jälkeen.
Puhuttaessa hoitajien kokemasta haasteellisesta käyttäytymisestä on huomioitava, että kyse on käyttäytymisen muutoksista, joiden taustalla on moninaisia syitä, kuten kipu, ympäristön levottomuus, aivojen välittäjäainemuutokset, ympäristön suhtautuminen muistisairauteen ja muistisairaaseen. Kokeeko muistisairas henkilö, että häntä kuullaan ja hänet kohdataan arvostaen, vaikka hän ei enää kykenisikään ilmaisemaan omia tarpeitaan tai toiveitaan selkeästi. Vai kokeeko hän, että hänet ohitetaan, sivuutetaan, eikä hänen tarpeita tai toiveita kuulla.
Tuleeko muistisairas henkilö aidosti kohdatuksi? Toteutuuko nykyisessä muistisairaiden hoitotyössä ihmiskeskeisyys vai onko hoitotyö enemmän tehtäväkeskeistä? Näitä kysymyksiä mietin koko väitöskirjaprosessini ajan ja pohdinta jatkuu edelleen. Haasteelliset tilanteet ovat merkittävä ilmiö, niin yhteiskunnallisesti kuin inhimillisestikin ajateltuna. Ne aiheuttavat pahoinvointia muistisairaalle henkilölle itselleen, hänen läheisilleen ja hoitohenkilökunnalle. Tänä päivänä puhumme paljon vanhustyön veto- ja pitovoimasta ja samalla näemme, kuinka meillä on ennennäkemättömän suuri pula hoitajista.
Kysyttäessä muistisairaiden hoitotyössä vaaditusta osaamisesta, yksi hoitaja kuvasi sitä sanoilla: ”olla enemmän ihminen ihmiselle.” Mielestäni tähän kiteytyy paljon viisautta. Yksi merkittävä ja vaikuttava tekijä edellä oleviin asioihin on tehostetussa palveluasumisessa myös johtamistapa, joka nousi tässäkin tutkimuksessa esille. Lopulta johtamistavalla on suuri merkitys myös siinä, millainen muistisairaan henkilön päivittäinen arki hoitokodissa on.
Väitöstutkimuksessa tehdyn kirjallisuuskatsauksen perusteella todettiin, että hoitohenkilökunnan koulutusinterventioilla voidaan vähentää hoitohenkilökunnan haasteelliseksi kokeman käyttäytymisen esiintyvyyttä muistisairaiden hoitotyössä. Hoitohenkilökunta arvioi, että muistisairaiden hoitotyössä vaaditaan erityisesti itsen terapeuttiseen käyttöön liittyvää osaamista ja sosiaalista osaamista. Hoitohenkilökunnan haasteelliseksi kokeman käyttäytymisen esiintyvyys väheni koeryhmässä tilastollisesti merkitsevästi koulutusintervention jälkeen, mutta kontrolliryhmässä ei havaittu muutosta. Hoitohenkilökunnan toimintatavoissa haasteellisissa tilanteissa ei tapahtunut tilastollisesti merkitseviä muutoksia kummassakaan ryhmässä. Itsearvioitu osaaminen työyksikön toteuttamassa hoitotyössä parani koeryhmässä tilastollisesti merkitsevästi koulutusintervention jälkeen, mutta kontrolliryhmässä ei havaittu muutoksia.
Palataan lopuksi vielä hoitokotiin, jossa kohtasimme hätääntyneen oloisen Tyynen, joka halusi lähteä kotiin, lastensa luokse. Näemme, kuinka hoitaja tulee Tyynen luokse, koskettaen häntä olkapäälle. Lempeästi silmiin katsoen, hoitaja sanoo: ” Tyyne, sinulla on kova huoli lapsistasi.” Tyyne havahtuu huomaamaan, että joku todella ymmärtää hänen huolensa. Yhdessä he istuvat läheisille tuoleille ja hoitaja kysyy Tyyneltä hänen kodistaan, lapsistaan. Tyyne kertoo ja silminnähden hänen olonsa helpottuu, kun joku todella, aidosti kuuntelee häntä.
Kohtaaminen, ja se, että hoitaja oli tässä tilanteessa enemmän ihminen ihmiselle, oli avain siihen, että haasteelliselta näyttävä tilanne helpottui.
Valoisaa kevättä kaikille toivottaen,
Paula Piirainen
Terveystieteiden tohtori
Lääketieteen tekniikan ja terveystieteiden tutkimusyksikkö
Oulun yliopisto