Väitöskirjatutkimus on aina tekijälleen henkilökohtainen ja aiheen valinta perustuu usein omiin aikaisempiin kokemuksiin, sisäiseen motivaatioon ja haluun ymmärtää enemmän. Pysähdyimme hetkeksi pohtimaan mistä kipinä omiin aiheisiimme syntyi ja kuinka ne kohtaavat terveydenhuollon ajankohtaisia haasteita.
Katja: ”Ennen jatko-opintoihin ryhtymistä tein pitkän uran sairaanhoitajana erilaisissa vaativissa erikoissairaanhoidon yksiköissä. Noihin vuosiin mahtui monipuolisia kokemuksia hoitotyöstä, esihenkilöistä ja työkulttuurista. Työssä onnistuminen toi iloa ja ammattiylpeyttä. Silti, toisissa yksiköissä koin viihtyväni paremmin ja toiset tekivät minut oudolla tavalla tyytymättömäksi. Ymmärsin, että yksiköt, joissa pystyin itse vaikuttamaan potilaan hoitoon, työpäivän sujuvuuteen ja työyksikön asioihin olivat voimaannuttavia työympäristöjä. Vastuuta sai kantaa ja osaamiseen luotettiin. Tämä oivallus johti varovasti perehtymään sairaanhoitajan autonomiaan ja myöhemmin uppoutumaan yhä syvemmälle käsitteen laaja-alaisuuteen ja tutkimaan sen olemassaoloa käytännössä.
Sairaanhoitajan ammatillisella autonomialla tarkoitetaan esimerkiksi vapautta ja vastuunottoa kliinisessä työssä, vaikuttamista omaan työhön ja aktiivista osallistumista hoitotyön kehittämiseen, niin yksikkötasolla kuin organisaatiotasolla. Tämä tarkoittaa näyttöön perustuvan tiedon käyttöä, säännöllisiä täydennyskoulutuksia ja osaamisen päivitystä. Omaan työhönsä vaikuttaminen lisää kokemusta merkityksellisen työn tekemisestä. Sairaanhoitajan ammatti on toki säädelty ja siihen liittyy monia rajoituksia. Niin pitääkin olla. Mielestäni eri ammattiryhmien edustajien terveydenhuollossa tulisi kuitenkin työskennellä tasavertaisesti rinnakkain potilaan parhaaksi, kaikki koulutuksensa tuoman osaamisen, oikeuksien ja vastuiden mukaisesti. En pidä mitenkään yllättävänä sitä, että hoitotyössä erityisesti nuoret vaihtavat työpaikkaa herkästi. Nykyään jo alakoulussa kannustetaan ja opetetaan oppilaita tekemään valintoja, ilmaisemaan itseään ja ohjautumaan oma-aloitteisesti. Jos heidät sitten työelämässä laitetaan muottiin autoritäärisellä johtamisella, jää heidän innostuksensa ja potentiaalinsa hoitotyössä valjastamatta käyttöön. Työn sisältö voi heijastaa koulutuksessa opittua, mutta työelämä ja rooli työyhteisössä ei vastaakaan odotuksia. Huono yhtälö. Onneksi osallistavaan johtamiseen on viime vuosina kiinnitetty paljon huomiota ja askelia oikeaan suuntaan otetaan…
Kun aloitin väitöskirjatutkimukseni vuonna 2019, pidin tutkimusaihettani sairaanhoitajan ammatillisesta autonomiasta ajankohtaisena. En kuitenkaan arvannut, että sen ajankohtaisuus tulisi vain korostumaan Covid-19 pandemian ja hoitotyön työtaistelun myötä. Covid-pandemian aikana sairaanhoitajia määrättiin työyksiköstä toiseen riittämättömällä perehdytyksellä, vapaapäiviä ja lomia siirrettiin sekä opiskelijoita, eläkeläisiä ja kliinisestä työstä pois siirtyneitä ”kutsuttiin” kentälle. Työtaistelussa vuonna 2022 ei päästy puusta pitkään, kun eduskunta hyväksyi potilasturvallisuuslain, joka antoi mahdollisuuden määrätä hoitajia suojelutyöhön. Molemmissa tapauksissa on varmasti vahvat perusteet tehdyille toimenpiteille. Jotain kuitenkin meni rikki sairaanhoitajien näkökulmasta. Kaikki kokivat Covid-pandemian alkuajan uhkaavana, mutta sairaanhoitajat eivät voineet valita eristäytymistä. Työtaisteluun liittyen taas muistan kuulleeni, että lakko-oikeuden rajoittaminen on tyypillistä prekaarityössä. Yleisellä tasolla yhteiskunnallinen keskustelu jätti sairaanhoitajiin jäljen, jonka korjaamiseksi tarvitaan nyt tekoja. Kun sairaanhoitajan ammattiin saadaan jälleen vetovoimaa yhteiskunnallisella arvostuksella, ammatillisen autonomian kautta on mahdollista parantaa pitovoimaa. Väitöskirjani käsittelee ammatillisen autonomian ulottuvuuksia sairaalamaailmassa ja sen yhteyttä sairaanhoitajien työtyytyväisyyteen. Lisäksi se käsittelee erilaisia organisatorisia tekijöitä, joilla on yhteys sairaanhoitajien ammatilliseen autonomiaan, ja hoitotyön esihenkilöiden merkitystä autonomian edistäjänä.”
Ulla-Kaarina: ”Olin työskennellyt sairaanhoitajana lähes viisi vuotta, kun ajatus maisteriopintoihin hakeutumisesta kypsyi. Opinnot veivät mukanaan ja vaikka työn ohella suoritettu tutkinto haastoi, se myös laajensi ymmärrystäni sosiaali- ja terveydenhuollosta aivan uudella tavalla. Graduvaiheessa ymmärsin, että tapoja vaikuttaa ja saada muutosta on monia, minkä vuoksi halusin jatkaa tutkimustani. Jälkihuollossa olevat nuoret olivat peruuttamattomasti tulleet osaksi maailmankuvaani ja halusin tietää heistä sekä heidän riskikäyttäytymisestään yhä enemmän…
Jotta voidaan pureutua jälkihuollossa oleviin nuoriin sekä heidän riskikäyttäytymiseensä, on hyvä ensin avata mitä jälkihuollolla oikein tarkoitetaan. Se on kokonaisvaltaista tukea lapselle tai nuorelle sijaishuollon tai pitkän avohuollon sijoituksen jälkeen, ja se perustuu lapsen tai nuoren yksilöllisiin tarpeisiin. Jälkihuollossa olevat nuoret ovat kansallisesti ja kansainvälisesti tunnistettu haavoittuvaksi ryhmäksi, joilla on todettu olevan alhaisempi koulutustaso, vaikeuksia työllistyä sekä ylläpitää sosiaalisia suhteita. Tutkimuksien mukaan heillä on enemmän mielenterveys- ja päihdeongelmia, riskikäyttäytymistä sekä korkeampi riski ennenaikaiselle kuolemalle verrattuna niihin nuoriin, jotka eivät ole olleet sijais- tai jälkihuollossa. Nuoren itsenäistyminen itsessään on jo monitahoinen prosessi, johon usein liittyy monenlaisia tunteita ja haasteita. Kuitenkin sijaishuollossa varttuneilla nuorilla on usein vaikeampia ja kompleksisimpia ongelmia, minkä vuoksi he tarvitsevat kokonaisvaltaista tukea itsenäistymisensä tueksi.
Aloitin väitöskirjatutkimukseni tammikuussa 2022 ja tähän mennessä aiheesta on julkaistu kaksi artikkelia. Ensimmäinen artikkelini oli systemaattinen katsaus (The prevalence of high-risk behavior among adolescents in aftercare services and transitioning from out-of-home care: A systematic review), joka kokosi sijaishuollosta siirtyvien ja jälkihuollossa olevien nuorten riskikäyttäytymisen muodot ja siihen liittyvät tekijät yhteen. Systemaattinen katsaus osoitti, että riskikäyttäytymisen muodoista eniten raportoitiin nuorten päihteiden käyttöä sekä rikollisuutta ja riskikäyttäytymiseen oli yhteydessä muun muassa sukupuoli, sijoituspaikka sekä sijoituksien määrät. Toinen artikkelini (The multifaceted nature of risk behaviour among adolescents—A document analysis of patient and aftercare service providers’ records) syventää ymmärrystämme riskikäyttäytymisen muodoista ja siihen liittyvistä tekijöitä. Huomionarvoista on, että riskikäyttäytymistä todettiin enemmistöllä jälkihuollossa olevista nuorista, mikä korostaa tunnistamisen, vähentämisen ja ennaltaehkäisyn tärkeyttä- kaikkea sitä, mihin väitöstutkimuksellani tähtään.”
Olemme sitä mieltä, että väitöskirjatutkijan työ on ihanaa. Se ei ole missään nimessä helppoa ja kärsivällisyyttäkin koetellaan, kun asiat vievät aikansa. Motivaatio löytyy kuitenkin mielenkiinnosta ymmärtää asioita ja oppia uutta. Sanotaan, että nälkä kasvaa syödessä ja se todella pitää paikkaansa tutkimusta tehdessä. Mitä enemmän jostain ymmärtää, sitä enemmän siitä haluaa tietää lisää.
Väitöskirjan tekeminen on toisinaan yksinäistä puuhaa. Iso osa työstä tapahtuu muiden silmiin näkymättömissä, eivätkä ulkopuoliset aina ymmärrä, kuinka paljon työtä tutkimuksen eteen tehdään. Prosessi tutkimuksen aloituksesta julkaistuksi artikkeliksi vaatii satoja tunteja. Hetki on tunteikas, kun kaikki se tehty työ on vihdoin muiden nähtävillä. Jää nähtäväksi, onko tunne yhtä vahva esimerkiksi kymmenen vuoden päästä, toivomme niin. Väitöskirjatutkijoina olemme päässeet mukaan tiedeyhteisöön, mikä tarjoaa aivan uudenlaisia verkostoja. Tutustuminen ja keskusteluun osallistuminen, niin kansallisesti kuin kansainvälisesti, vaatii vähän rohkeutta, mutta vain näin ovet aukeavat. Voimme oppia paljon toisiltamme laajentamalla näkökulmia ja pohtimalla yhdessä.
Aurinkoista kesää kaikille!
Katja Pursio
Ulla-Kaarina Petäjä
Sh, TtM, Väitöskirjatutkijat
Itä-Suomen yliopisto
Terveystieteiden tiedekunta
Hoitotieteen laitos