Aloitin tohtoriopinnot Helsingin yliopistossa tämän vuoden alussa. Yliopisto oli minulle jo entuudestaan tuttu, sillä valmistuin keväällä 2025 terveystieteiden maisteriksi terveydenhuollon kehittämisen maisteriohjelmasta. Ajatus tohtoriopinnoista oli herännyt jo maisteriopintojen aikana ja konkretisoitui Matkalla väitöskirjatutkijaksi -kurssilla. Se tarjosi mahdollisuuden pohtia ja valmistella siirtymistä tohtoriopintoihin jo maisteriopintojen aikana. Kurssilla työstettiin omaa tutkimussuunnitelmaa ja käytiin läpi hakuprosessia, mutta samalla muodostui realistisempi käsitys siitä, mitä tohtoriopinnot ja väitöskirjan tekeminen käytännössä tarkoittavat. Kun hakemisen aika tuli, sekä suunnitelma että ajatus tulevasta olivat jo ehtineet tarkentua.
Oma väitöskirja-aiheeni jatkaa maisterintutkielmassani aloittamaani tutkimusta psykologisesta pääomasta terveydenhoitajan työssä. Psykologinen pääoma pohjautuu positiiviseen psykologiaan ja muodostuu toivosta, resilienssistä, itseluottamuksesta ja optimismista. Sitä on pidetty tärkeänä työhyvinvointia tukevana voimavarana. Maisterintutkielmaa tehdessäni aiheesta löytyi lopulta enemmän uusia kysymyksiä kuin valmiita vastauksia, ja halusin jatkaa aiheen tutkimista myös väitöskirjassani. Maisteriopinnoissa alkanut tutkimustyö jatkuu nyt Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa kliinisessä tohtoriohjelmassa.
Vaikka sekä yliopisto että oma tutkimusaihe olivat jo tuttuja, tohtoriopinnoissa moni asia on ollut uutta. Yksi suurimmista muutoksista on ollut se, ettei oppiminen enää jäsenny samalla tavalla kurssien ympärille. Maisteriopinnoissa etenemistä rytmittivät kurssit, tehtävät ja aikataulut. Nyt oma tutkimus määrittää pitkälti sen, mitä milloinkin pitää opetella ja selvittää. Opintoja tulee siksi katsottua eri tavalla kuin ennen: kiinnostavan aiheen lisäksi mietin, mitä juuri tässä vaiheessa tarvitsen tutkimukseni eteenpäin viemiseksi. Hyödyllisiä opintojaksoja voi löytyä myös oman tieteenalan ulkopuolelta.
Terveystieteiden väitöskirjatutkijoiden yhteiset tutkimusseminaarit ovat olleet yksi opintojen parhaista anneista. Mukana on väitöskirjatutkijoita hyvin eri vaiheissa: osa on vasta aloittamassa, toisilla artikkelit ovat työn alla ja osa valmistautuu jo väitökseen. Seminaareissa voi nostaa keskusteluun oman tutkimuksen ajankohtaisia kysymyksiä, mutta itselleni vähintään yhtä tärkeää on ollut kuulla muiden kokemuksista. Olemme keskustelleet esimerkiksi tutkimusrahoituksen hakemisesta, artikkeleiden julkaisemisesta ja väitökseen valmistautumisesta. Samalla välittyy paljon sellaista väitöskirjan tekemiseen liittyvää hiljaista tietoa, jota ei välttämättä löydä yliopiston ohjeista tai jota ei tutkimuksen alkuvaiheessa vielä osaisi edes etsiä. Myös vertaistuki syntyy luontevasti. Kun joku ottaa esiin oman pulmansa, usein käy ilmi, että muutkin ovat pohtineet samaa tai joku on jo käynyt saman vaiheen läpi. Väitöskirjaa tehdään pitkälti itsenäisesti, mutta kaikkea siihen liittyvää ei tarvitse selvittää yksin.
Olen myös päässyt tutustumaan tutkimuksen tekemiseen oman väitöskirjani ulkopuolella. Olen mukana kansainvälisessä tutkimusryhmässä, jonka kautta olen saanut tehdä yhteistyötä sekä Suomessa että Kiinassa toimivien tutkijoiden kanssa. Erilaisiin projekteihin osallistuminen on näyttänyt käytännössä, kuinka monenlaista tutkijan työ voi olla. Samalla oma käsitykseni tutkimustyöstä on laajentunut. Olenkin pyrkinyt noudattamaan eräänlaista kyllä-periaatetta ja tarttumaan rohkeasti eteen tuleviin mahdollisuuksiin. Kaikkea ei tarvitse osata etukäteen, vaan monessa oppii juuri mukaan lähtemällä.
Kaikki tohtoriopintojen aikana tapahtuva oppiminen ei kuitenkaan näy opintopisteinä. Yksi vaikeammin mitattavista asioista tohtoriopinnoissa on oman ajattelun kehittyminen. Sitä ei huomaa samalla tavalla kuin suoritettua kurssia tai valmistunutta artikkelia, mutta vähitellen huomaa lukevansa tutkimuksia ja tarkastelevansa tietoa eri tavalla kuin ennen. Huomio kiinnittyy aiempaa enemmän siihen, mihin tieto perustuu, millaisia valintoja sen tuottamisen taustalla on ja kuinka pitkälle sen perusteella voidaan tehdä johtopäätöksiä. Sama näkyy myös oman tutkimuksen tekemisessä. Omia ratkaisuja tulee tarkasteltua aiempaa kriittisemmin ja samalla joutuu hyväksymään sen, ettei tutkimuksessa aina ole yhtä oikeaa vastausta. Valintoja täytyy tehdä, mutta yhtä tärkeää on osata perustella ne ja tunnistaa niiden rajat. Ehkä juuri oman ajattelun muuttuminen onkin ollut yksi tähänastisten tohtoriopintojeni tärkeimmistä oivalluksista.
Tohtoriopintoni ovat vasta alussa, joten aion jatkaa samalla kyllä-periaatteella ja katsoa, millaisiin mahdollisuuksiin se vielä johtaa.
Ada Parkkonen
Väitöskirjatutkija
Kliininen tohtoriohjelma, Helsingin yliopisto