Tuoreina terveystieteiden tohtoreina haluamme lähettää lämpimän tervehdyksen kaikille väitöskirjatutkijoille. Katsomme taaksepäin vaiheeseen, joka on monelle yksi tutkijauran intensiivisimmistä: väitöskirjan viimeistely ja väitökseen valmistautuminen.

Emme tarjoa tarkkaa reseptiä väitöskirjan valmiiksi saattamiseen, koska sellaista tuskin on edes olemassa. Jokainen kulkee omaa reittiään omilla työskentelytavoillaan, elämäntilanteillaan ja tutkimusaiheidensa äärellä. Silti on asioita, jotka yhdistävät monia meistä. Yksi niistä on vertaistuki.

Loppusuoran erityisyys

Väitöskirjan viimeistely on kuin pitkän, mutkittelevan vaellusreitin loppusuora. Päämäärä on vihdoin näkyvissä, mutta tie on edelleen kivikkoinen ja toisinaan turhauttavan hidas. Samalla tapahtuu kuitenkin jotain ainutlaatuista. Kun summaryn viimeiset luvut alkavat löytää muotonsa ja väitöspäivä muuttuu abstraktista ajatuksesta konkreettiseksi päivämääräksi, omaa tavoitetta on hyvä tarkastella uudelleen:

Miksi tämä tutkimus? Miksi minä? Miksi nyt?

Nämä kysymykset eivät ole dramaattista itsetutkiskelua, vaan lempeitä muistutuksia siitä, miten pitkälle olet jo päässyt ja miksi työsi on tärkeää. Tavoitteen kirkkaana pitäminen auttaa kantamaan silloinkin, kun sähköpostit kasaantuvat, ohjeet muuttuvat tai vertaisarvioija esittää jälleen uuden, kohteliaan, mutta hämmentävän vaatimuksen.

Arjen vertaistuki

Vertaistuki kannatteli meitä väitöskirjan loppuunsaattamisen kuoppaisessa maastossa. Mikään ei korvaa sitä hetkeä, kun toinen väitöskirjatutkija huokaisee: ”Minullakin jumittaa analyysi.” Kyse on kokemusten jakamisesta sellaisten kanssa, jotka todella ymmärtävät, miltä tuntuu epäillä omaa tekstiään, tulkita ohjaajan kryptistä kommenttia tai huomata, ettei edellisen päivän “loistava” kirjoitus näytäkään enää ihan niin loistavalta.

Vertaistuki ei ole vain akateemista keskustelua. Se on arjen pieniä hetkiä: pikaviestejä, meemejä, naurua ja tsempintäyteisiä kommentteja. Yksinkertainenkin viesti: “Miten sun kirjoitus sujuu tänään?” voi olla yllättävän tärkeä. Se palauttaa maan pinnalle ja muistuttaa yhteisöstä, johon kuuluu.

Meille yksi merkityksellisimmistä vertaistuen muodoista syntyi lopulta kahden kesken. Emme tunteneet toisiamme kovin hyvin ennen loppurutistusta, mutta sovittuamme toistemme kirjojen lukemisesta alkoi tiivistyvä yhteydenpito, tsemppaaminen ja arjen jakaminen. Siitä tuli ainutlaatuinen kokemus ja korvaamaton tuki.

Seminaarit ja muut pysähdyspaikat

Vaikka väitöskirja on henkilökohtainen projekti, seminaarit ja valmistavat opintojaksot luovat tärkeän rytmin ja yhteisöllisyyden. Ne pakottavat jäsentämään keskeneräistä työtä, näkemään sen ulkopuolisin silmin ja toisinaan huomaamaan: “Ehkä olenkin pidemmällä kuin luulin.”

Kuukausittaiset seminaarit olivat meille erityisen tärkeitä. Niissä syntyi inspiroivia keskusteluja, pohdittiin menetelmiä, esitettiin kiperiä kysymyksiä ja opittiin jatkuvasti uutta. Opimme myös aiheista, jotka eivät olleet omia. Jokaisella kerralla sai mukaansa sekä konkreettista tukea että henkistä kannustusta. Sama koskee epäselviä ohjeita ja kummallisia lomakkeita: ne ratkeavat huomattavasti kevyemmin yhdessä kuin yksin pähkäillen.

Yhteisön voi myös luoda

Vertaistukea ei voi toteuttaa yksin, mutta yksittäinen tutkija voi ottaa ensimmäisen askeleen. Esimerkiksi Turun yliopiston hoitotieteen laitoksen väitöskirjatutkijoiden hyvinvointipäivät syntyivät spontaanista ajatuksesta, että sellaiselle olisi tarvetta. Ohjelman ei tarvinnut olla monimutkaista, kunhan oli seuraa, vähän syötävää ja paikka kokoontua. Tärkeintä oli yhteinen hetki, keskustelu ja vertaistuki. Monet meistä näkivät toisensa ensi kertaa kasvotusten vuosien ”näkyykö kuva, kuuluuko mun ääni”- zoomailujen jälkeen.

Oppimisen oivaltaminen

Väitöskirjan valmistuttua pysähdyimme ja huomasimme, miten paljon olimme prosessin aikana oppineet. Monesti tuntui, ettei osannut mitään, mutta vuodet kuluivat ja metodikirjallisuutta luettiin, kysymyksiä pohdittiin yhdessä ja ohjaajien kanssa ja vähitellen näkökulma laajeni. Oppiminen tapahtuu harvoin suurina harppauksina, pikemminkin pieninä askelina. Siksi sen tunnistaminen jälkikäteen tuntuu merkitykselliseltä. Väitöskirjatutkimuksen aikana oppii niin itsestään kuin tutkimuksesta ja muista ihmisistä. Oppii pyytämään apua, tarjoamaan sitä ja kulkemaan rinnalla.

Yhteinen taipaleemme huipentui toistemme väitöksiin ja karonkkajuhlintaan. Ennen varsinaisia väitöstilaisuuksiamme pidimme tietysti pre-väitökset toisillemme. Esitimme lectiot ja asianmukaiset fraasit sekä puolustimme urheasti vuorollamme arvoisalle vastaväittäjälle väitöskirjojamme naurunpyrskähdysten lomassa. Tätä harjoitusta voimme lämpimästi suositella. Osa kysymyksistäkin oli samoja kuin varsinaisessa väitöksessä, ja muistot pre-väitöksestä rentouttivat väitöspäivänä.

Lopuksi

Toivomme, että te väitöskirjapolkua kulkevat tunnistatte tämän: matkaa ei tarvitse, eikä kannata, tehdä yksin. Vertaistuki ei vie pois kuoppia, mutta se tekee tiestä kevyemmän ja merkityksellisemmän.

Tsemppiä matkaan! Me uskomme teihin ja kannustamme teitä jokaisella askeleella.

Elina Pajakoski, TtT, yliopisto-opettaja, Turun yliopisto

Camilla Långstedt, TtT, lehtori, Metropolia AMK