Useat kansalliset ja kansainväliset suositukset ohjeistavat, että hoitotyön tulee perustua näyttöön ja tutkittuun tietoon. Useiden vuosien, jopa vuosikymmenten ajan on puhuttu siitä, että potilasturvallisen hoitotyön tulee olla tutkittuun tietoon ja hyväksi koettuun tapaan perustuvaa. Oman toiminnan perusteleminen ja tutkimuksen mukanaan tuoman tiedon osoittaminen toiminnassa on yksi vaikeimmista tehtävistä niin yksittäiselle hoitotyöntekijälle kuin organisaatiolle. Erilaiset laatusuoritukset ja -mittarit osoittavat tilastojen valossa laadun, mutta kertovatko ne totuutta käytännön hoitotyöstä? Miten tutkittu tieto ja terveystieteiden tohtorit näkyvät yksittäisen hoitotyöntekijän arjessa? Näkyvätkö mitenkään vai erkaneeko käytäntö ja tutkimus yhä enemmän toisistaan?
Suomalaisessa terveystieteellisessä tutkimuksessa on vahvasti näkyvissä keskeiset strategiset teemat, kuten koulutus, väestön ikääntyminen, terveyspalvelut, kulttuuriset tekijät ja hoitotyön kehittäminen sekä johtaminen. Eri yliopistoilla on erilaiset profiilit ja tutkimusohjelmat, jotka pohjautuvat vahvaan yhteistyöhön eri organisaatioiden kanssa. Haasteena on tutkimuksen ja käytännön hoitotyön yhdistäminen entistä vahvemmaksi. Hoitotiede on hyvin käytännönläheinen ja sillä on vahva teoreettinen pohja, jota on rakennettu aina 1970-luvulta lähtien. Tämän lisäksi eri tieteenalojen välisten tutkimusten kautta myös hoitotiede on saanut vahvistusta ja uusia ulottuvuuksia. Tutkimustulosten implementointi käytäntöön ja tulosten esittely käytännön hoitotyöntekijöille on entistä tärkeämpää. Terveydenhuoltoalan vetovoimaisuuden lisäämisen taustalla tulee olla laadukas hoitotyö, joka saavutetaan tutkimustulosten esiintuomisella sekä pohdinnalla, miten tutkimustuloksia voidaan hyödyntää yksittäisen hoitotyöntekijän työssä. Jo vuonna 2009 The Lancet -lehdessä julkaistussa artikkelissa (Chalmers & Glasziou 2009) todettiin, että jopa yli puolet tutkimustuloksista saattaa olla niin sanottua tutkimusjätettä, sillä tutkimukset eivät tarkastele relevantteja kliinisiä kysymyksiä tai käytetyt tutkimusmenetelmät ja -asetelmat ovat olleet heikkoja. Myös tutkimustulosten raportointi on useissa tapauksissa harhaista ja tutkimustulosten tulkinta ei perustu olemassa olevaan näyttöön. Vaikkakaan tutkimusjätteeltä ei voida koskaan kokonaan välttyä, voidaan siihen kiinnittää huomiota ja pyrkiä sellaiseen tutkimukseen, joka vastaa asetettuun tutkimuskysymykseen ja antaa tuloksen, joka on helposti vietävissä käytäntöön, oli sitten kysymyksessä kliininen hoitotyön alue, koulutus tai organisaation tasoinen tutkimus. Tutkimuksen tuleekin olla vahvasti kontekstissa juuri siinä ympäristössä, jossa saadaan luotettavaa tulosta aikaiseksi. Hoitotieteellinen tutkimus on ajan saatossa siirtymässä yhä enenevässä määrin kuvailevasta tutkimuksesta kokeelliseen tutkimukseen erilaisten interventiotutkimusten myötä. Näin saadaan vaikuttavuutta myös olemassa olevalle käytännölle ja näytettyä toteen niin uusien kuin vanhojenkin käytäntöjen soveltuvuus laadukkaalle hoitotyölle.
On selvää, että potilasturvallisen hoitotyön laadun takaa vahva tutkimusnäyttö. Esimerkiksi useiden vuosien ajan on todettu, että vaaratapahtumailmoituksissa painottuvat kaksi keskeistä hoitotyön osa-aluetta: lääkehoitoon liittyvät tekijät ja kliiniseen hoitotyöhön (potilaan tarkkailuun ja hoitamiseen) liittyvät tekijät. Vähemmän vaaratapahtumailmoituksia tehdään koulutuksesta tai henkilökunnan osaamisesta, puhumattakaan suoranaisesti johtamisesta. Toki nämä ovat välillisesti vaikuttamassa esimerkiksi potilasturvallisuuteen, mutta eivät suoranaisesti näy käytännön hoitotyössä. Jotta tutkimus saadaan näkyväksi ja tutkimustulokset muuttamaan hoitotyötä entistä potilasturvallisemmaksi, tulee tohtorien ja tutkijoiden jakaa tietoa tutkimustuloksista aktiivisesti käytännön hoitotyöntekijöille. Käytäntöön jalkautuminen ja erilaiset koulutustilaisuudet, jotka ovat tarkoitettuja käytännön hoitotyöntekijöille, takaavat mahdollisuuden tiedon jakamiseen ja näin myös implementoinnin käytäntöön. Riittävän konkreettiset esimerkit siitä, miten tuloksia voi hyödyntää ja miten niiden kautta voi parantaa potilasturvallista hoitotyötä, takaavat sen, että tulokset elävät ja tekevät sitä, mitä niiden on tarkoitus tehdä. Onhan tohtorikoulutuksen ja tutkimuksen yksi tarkoitus parantaa käytännön hoitotyötä testaamalla olemassa olevia toimintoja interventioiden avulla ja kehittämällä uusia menetelmiä vaikuttavuuden ja laadun takaamiseen.
Missään nimessä ei voi unohtaa käytännön hoitotyön tarkastelua ihan konkreettiselta tasolta. Hoitotyösensitiivinen mittaaminen on erittäin tärkeää kehittämisen näkökulmasta. Tässä apuna toimivat kliiniset hoitotyöntekijät, kliinisesti erikoistuneet hoitajat sekä kliiniset asiantuntijasairaanhoitajat. Heidän apunsa ja panoksensa tutkimustiedon jalkauttamiseen käytäntöön on tärkeää. Tohtoreilla on tässäkin merkittävä rooli. Hyvä ja monipuolinen yhteistyö organisaatiossa, laajat verkostot ja kontaktit käytäntöön mahdollistavat yhteistyön tekemisen ja tutkimustulosten esittelyn, tarkastelun, arvioinnin ja jalkauttamisen. Mitä lähempänä käytännön hoitotyötä ollaan, sitä paremmin tulokset jalkautuvat käytännön toimintaan. Hoitotyön esihenkilön tiedolla johtamisen kulttuuri mahdollistaa myös käytännön hoitotyöntekijän tutkimusorientoituneen ajattelun. Kun esihenkilöllä on tutkimusorientoitunut lähestymistapa, aito kiinnostus kehittämiseen ja into uusien toimintatapojen etsimiseen, kaventuu tohtorin ja käytännön hoitotyöntekijän välinen etäisyys.
Miten tohtorit sitten näkyvät käytännön hoitotyöntekijän arjessa? Siten, että tohtorit asettavat itsensä tulevaisuuteen ja tarkastelevat asioita laaja-alaisella näkemyksellä ikään kuin visionäärisesti ulkopuolelta. Lisäksi tohtorit tuovat käytännön hoitotyöhön strategisia keinoja, miten lähtötilanne arvioidaan ja miten päästään asetettuun tavoitteeseen. Vahvan teoreettisen pohjan, tutkimusosaamisen ja erilaisten menetelmien myötä, tohtorit kykenevät johtamaan kehittämisprojekteja, tuomaan erilaisia näkökulmia esille ja laatimaan ratkaisuja ongelmiin. Tohtorien tulee olla apuna käytännön hoitotyön tekijälle hoitotyön kehittämisessä ja näin laadun paranemisessa, kuitenkaan unohtamatta sitä tosiasiaa, että käytännön hoitotyöntekijällä on vahvin osaaminen ja kokemuksen mukanaan tuoma näyttö olemassa olevista toimintatavoista.
Tiia Saastamoinen
TtM, tohtorikoulutettava (UEF), SH (AMK), lehtori
Itä-Suomen yliopisto, Hoitotieteen laitos