Aloitin vastasyntyneiden kivunhoidon tutkimuksen tohtoriopintojeni alkuvaiheessa tavoitteena kehittää näyttöön perustuvia keinoja lievittää vastasyntyneiden kipua. Tohtoriopinnoissani olen jo päässyt maaliin, mutta tutkimuksen ultramatkalla maali siintää vielä kaukana.
Kuten ultrajuoksu vaatii kuukausien tai jopa vuosien määrätietoista harjoittelua, myös kliininen hoitotieteellinen tutkimus edellyttää mittavaa valmistautumista. Ennen lähtölaukausta tarvitaan tutkimussuunnitelman lisäksi muun muassa eettinen ennakkoarviointi, mahdolliset viranomaisluvat ja rahoitus sekä valmistautuminen monivaiheiseen RCT-tutkimuksen toteuttamiseen. Matkaa helpottavat hyvät yhteistyökumppanit, mutta tehtäväänsä sitoutunut valmentaja ja huoltojoukko ovat koko prosessin elinehto.
Valmistautuminen ei kuitenkaan ole täysin riskitöntä sen enempää ultrajuoksussa kuin tutkimuksessakaan. Omalla kohdallani Covid-19-pandemia keskeytti mittalaitteiston kehittämisen ja testaamisen vuodeksi. Sen jälkeen Fimean lupaprosessi, tutkimussuunnitelman päivittäminen ja uusi eettinen ennakkoarviointi lisäsivät matkaan vielä yhden ylimääräisen kierroksen. Kun kaikki oli valmista, lähes kolme vuotta oli kulunut ennen tutkimuksen varsinaiselle lähtöviivalle pääsyä eli aineistonkeruun käynnistymistä.
Lähtöviivalle päästessä koko kroppa kihelmöi jännityksen sekaisesta innostuksesta. Ultrajuoksijan tavoin olin valmistautunut pitkään, mutta vasta nyt varsinainen koitossa oli alkamassa. Milloin tulee ensimmäinen tutkimuskriteerit täyttävä vauva? Antavatko vanhemmat tietoon perustuvan suostumuksensa osallistua tutkimukseen? Toimivatko mittalaitteet suunnitellusti ja muistanko itse kaiken tarvittavan?
Alkuhuuma kasvaa entisestään, kun ensimmäisen tutkimukseen soveltuvan vauvan vanhemmat antavat suostumuksensa osallistua tutkimukseen. Sydänäänten tallentaminen digitaalista äidin läsnäolo -interventiota varten onnistuu hyvin, Nucu-alusta toimii moitteettomasti ja desibelimittarilla varmistettuna äänenvoimakkuus on keskosvauvoille sopivalla tasolla.
Pian huomaan kuitenkin, että tutkimusmatka ei etene ilman yllätyksiä. Kun interventiona on ihokontakti, kiihtyvyysanturien ja kameran kaapelit osoittautuvat liian lyhyiksi. Lisäksi havaitsen, että vauvan vitaalitoimintojen sekä kasvojen ja vartalon liikkeiden samanaikainen videointi yhdellä kameralla on joissakin tilanteissa vaikeaa, jopa mahdotonta. Ratkaisuksi hankin pidennykset kaapeleihin, ostan toisen kameran ja synkronoin sen muiden mittalaitteiden kanssa.
En sittenkään ollut osannut ennakoida kaikkia käytännön haasteita tässä tutkimusasetelmaltaan vaativassa kliinisessä hoitotieteellisessä tutkimuksessa, vaikka olin harjoitellut tutkimuksen toteuttamista etukäteen tutkimusryhmäni jäsenten, vapaaehtoisten lasten avulla ja mallintanut tutkimustilanteita teho-osastolla nuken sekä mittalaitteiston kanssa. Mikään ongelmista ei kuitenkaan ollut ylitsepääsemätön, ja alkukangertelujen jälkeen matkaa alkoi jälleen taittua.
Kun alkuhuuma on ohi, alkaa tutkimuksen pitkä ja yksinäinen keskivaihe. Omassa tutkimuksessani se tarkoitti lasten rekrytointia ja datan keräämistä yksi tutkittava kerrallaan. Joka aamu soitin sovittuun aikaan teho-osaston organisaattorihoitajalle ja kysyin, oliko osastolle tullut sisäänottokriteerit täyttäviä vauvoja. Jos oli, lähdin ajamaan reilun 22 kilometrin matkaa kotoa sairaalalle. Perillä odotin sopivaa hetkeä päästä kertomaan tutkimuksesta vanhemmille ja jättämään tutkimustiedotteen luettavaksi. Sen jälkeen sovimme ajan, jolloin palaisin kuulemaan heidän päätöksensä osallistumisesta. Joskus pelkkään suostumusprosessiin kului tunteja. En halunnut hoputtaa vanhempia, vaan pidin tärkeänä, että he saivat rauhassa tutustua tutkimukseen ja pohtia osallistumistaan. Tilannetta hankaloitti usein se, että äiti oli hoidossa toisessa rakennuksessa sijaitsevalla synnyttäneiden osastolla, useiden satojen metrien päässä vastasyntyneiden teho-osastolta.
Kun tutkimuslupa oli saatu ja sydänäänet tallennettu, oli aika avata kolmen intervention järjestyksen paljastava kirjekuori sekä selvittää seuraavan verinäytteen ajankohta. Työkokemukseni perusteella tiesin jo etukäteen, että suuri osa näytteistä otettaisiin aikaisin aamulla, kello seitsemän aikaan. Se tarkoitti käytännössä sitä, että minun piti olla sairaalassa jo kello viideltä valmistelemassa tutkimuslaitteistoa. NIRS-myssy ja muut mittausanturit oli asetettava paikalleen vauvan normaalien hoitotoimenpiteiden yhteydessä. Tämä ei ollut vain käytännöllinen ratkaisu, vaan myös tutkimuseettinen velvollisuus. Keskosille ja sairaille vastasyntyneille ylimääräinen käsittely tai kehityksen kannalta tärkeän unen keskeyttäminen olisi voinut aiheuttaa haittaa.
Silti täytyy myöntää, että sydäntalven pimeinä aamuina motivaatio oli välillä koetuksella. Kun herätyskello soi neljältä ja raaputin auton ikkunoita puoli viideltä lähes 30 asteen pakkasessa, ehdin useammankin kerran pohtia, miten olin päätynyt tähän tilanteeseen.
Ultrajuoksija ei selviä matkasta yksin, vaan tarvitsee sekä valmentajan että huoltojoukot, jotka tarjoavat energiaa, kannustusta ja uskoa etenemiseen. Minulle tällaisia tukijoita olivat sekä IndFamilyNurs-tutkimusryhmä että vastasyntyneiden teho-osaston kollegat. IndFamilyNurs-ryhmässä sain vertaistukea ja konkreettisia neuvoja. Teho-osaston hoitajat toivottivat minut tervetulleeksi myös keskellä yötä, iloitsivat jokaisesta uudesta tutkittavasta ja juhlivat kanssani matkan varrella saavutettuja etappeja. En kuitenkaan selvinnyt tästä matkasta ilman kramppeja ja hiertymiä. Välillä kamera hyytyi kesken mittauksen, mittalaitteisto pimeni, verinäytteenottaja ei saapunut sovittuun aikaan tai NIRS-laitteen sensori rikkoutui. Jokainen ongelma tuntui sillä hetkellä suurelta, mutta niistä selvittiin yksi kerrallaan. Puolentoista vuoden ajan etenin tätä keskimatkaa, kunnes viimein sain tehtyä viimeisen vauvan viimeisen mittauksen.
Vaikka aineistonkeruu oli nyt valmis, tutkimusmatka ei ollut vielä ohi. Tutkimukseni oli vaihtovuoroinen satunnaistettu kontrolloitu tutkimus, jossa sama vauva sai verinäytteenottojen yhteydessä kaikki kolme tutkittavaa interventiota, mutta satunnaisessa järjestyksessä. Jokaisen intervention aikana kipua arvioitiin useissa ennalta määritellyissä mittauspisteissä. Koska tiesin, mitä interventiota kukin vauva oli milläkin tutkimuskerralla saanut, en voinut osallistua kivunarviointiin sokkouttamisen säilymiseksi. Siksi koulutin kaksi tutkimusryhmän tutkijaa tekemään arvioinnit.
Koulutuksen aikana meille valkeni, kuinka työläs seuraava vaihe todellisuudessa oli. Yhden vauvan aineiston läpikäyminen ja kipupisteiden määrittäminen kaikissa 11 mittauspisteessä veivät helposti kahdeksan tuntia. Työ vaati videomateriaalin toistuvaa katsomista, keskittymistä ja tarkkuutta. Pienikin herpaantuminen saattoi vaikuttaa arviointiin. Koska molemmat arvioijat työskentelivät kliinisessä työssä, arvioinnit olisi käytännössä tehtävä iltaisin, viikonloppuisin tai mahdollisen tutkimusvapaan aikana.
Siinä vaiheessa tein tietoisen päätöksen pysähtyä hetkeksi. Olin juuri saanut päätökseen puolentoista vuoden mittaisen aineistonkeruun ja tiesin, että tutkimusmatkan viimeinen osuus ansaitsi kaiken tarvittavan ajan ja energian. Niinpä jätin aineiston analysoinnin ja tämän osatutkimuksen artikkeleiden kirjoittamisen väitöksen jälkeiseen aikaan. Päätöksen mahdollisti myös se, että väitöskirjani sisälsi jo viisi osajulkaisua.
Ultrajuoksussakin kokeneet juoksijat tietävät, ettei loppusuoralle kannata lähteä väsyneenä. Hyvä valmentaja puolestaan tietää, milloin kannattaa jatkaa ja milloin on viisasta pysähtyä huoltopisteelle keräämään voimia. Tätä neuvoa sain myös pääohjaajaltani. Nyt väitöksen jälkeen on aika lähteä tutkimusmatkan viimeiselle etapille ja suunnata kohti maalia. Olen päättänyt viedä tämän kliinisen hoitotieteellisen tutkimuksen maaliin asti postdoc-tutkijana.
Anna-Kaija Palomaa
Apulaisosastonhoitaja, TtT
Oulun yliopistollinen sairaala, Pohde